Enpä olisi uskonut siteeraavani raamattua. Mutta nyt ajauduin siihen, kun pohdin, miten voisin kiteyttää ajatuksiani yleiselle tasolle. Pikainen googlaus kertoi, että tiedon tuskaa lisäävä ominaisuus on kotoisin Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan ensimmäisen luvun 18. jakeesta: ”Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa”. Hyvin sanottu. Ja hyvin ajankohtainen ajatus.

Hesarin tuoreessa (2.1.2020) artikkelissa psykologi ja psykoterapeutti, unihäiriöitä pitkään tutkinut Soili Kajaste kertoi mielenkiintoisia asioita unettomuudesta. Hän uskoo, että unihäiriöiden lisääntyminen liittyy elämänrytmin nopeutumiseen. Mieli ja keho käyvät nukkumaan mennessä ylikierroksilla. Vireyttä pitävät yllä myös tietokoneet, tabletit ja puhelimet ja valoärsytys häiritsee melatoniinin eritystä.

Yllättäen Kajaste kuitenkin sanoo, että satunnainen valvominen ei haittaa lainkaan ja että se kuuluu elämään. Hän suhtautuu kriittisesti nykyiseen mittaamisvillitykseen ja ihannetulosten tavoitteluun. Unenlaadun tarkkaileminen voi hänen mukaansa tehdä nukkumisesta stressaavaa suorittamista. ”En ole ollenkaan vakuuttunut erilaisista rannekkeista. On psykologinen tosiasia, että mitä enemmän seuraat jotakin asiaa, sitä voimakkaammaksi se tulee mielessä”, hän toteaa.

Ihan samoja kysymysmerkkejä voi mielestäni asettaa monen mittaamisen kohdalle. Jo toistakymmentä vuotta sitten käynnistynyt trendi ”quantified self”, itsensä mittaaminen mitä erilaisimmin tavoin ja härpäkkein kannustaa toki parhaimmillaan tekemään oman terveyden kannalta hyviä asioita. Mutta se voi myös viedä huomion vääriin asioihin ja haitata hyvinvoinnin kokonaisuutta – kokonaisuushan ihminen kuitenkin on.

Useimmat varmasti tietävät hyvän terveyden ja terveellisen elämän perussäännöt. Ei liikaa rasvaa, sokeria eikä suolaa ruokavalioon, paljon monipuolista liikkumista ja tarpeeksi lepoa. Kun halutaan tehdä muutos ja parantaa hyvinvointia, kehon mittaus on mainio apuväline tavoitteen asettamisessa sekä muutoksen ja kehityksen konkretisoinnissa. Saavutettu, objektiivisesti mitattu parannus motivoi ja palkitsee. Vinoon mennään, jos mittaus alkaa ohjata elämää liikaa ja tekemätön treeni tai huonosti nukuttu yö painaa ja ahdistaa mieltä.

Suurpiirteisyys tuntuu lisääntyvän, kun ikää karttuu. Kunhan yleensä kävelen rappuja enkä ota hissiä, kunhan kiipeän metron liukuportaat enkä vain nautiskele kyydistä, kunhan jumppaan useimpina aamuina, kunhan en napostele herkkuja joka päivä, kunhan pidän välillä viinittömiä iltoja… voin hyvin ja olo on huoleton. Ja hämmästyttävää kyllä, se tuntuu toimivan. Mittaamattomasti. Vanhempana on ehkä helpompi olla itselle lempeä. Ymmärrän myös, että kiristynyt pinna ei ole kellekään lähipiirin tärkeälle ihmiselle iloksi, olin miten timmissä kunnossa tahansa.

Kaikki tuo viittaa – eikä suinkaan kintaalla – onnellisuuteen. Mittaamalla askeleensa, vauhtinsa, kalorinkulutuksensa ja syvän unen sekunnit ihmiset kai oikeasti haluavat mitata sitä, miten lähellä onnellisuutta he ovat?

Mutta ei se onnellisuus siellä älylaitteen prosessoimassa käyrässä asu. Se asuu siellä, missä ihminen kokee tekevänsä kaikkia niitä terveyttä ylläpitäviä järkeviä asioita riittävästi. Tunteessa, että on riittävän hyvä etenkin itselleen. Ja silloin on aina riittävän hyvä myös muille.