Rannalla kävellessä on helppo päätellä, että turkoosi meri ja pitkä hiekkaranta ovat taanneet Calellan olemassaolon ja myös muokanneet kylää vuosisata toisensa jälkeen. Meren ja rannan kaunis, miellyttävä ja rauhoittava yhdistelmä on varmasti tuonut tänne ihmisiä aina. Meri ja ranta ovat ikuisia, meidän hyörinämme rannalla ja rantavedessä muuttuu.

Vähän kitsin makuisesti rannalle on vedetty muutama vanha vene. Voi toki olla että nekin ovat edelleen käytössä, ainakin aamuisin rannan läheisyydessä pyörii useita kalastusveneitä. Arvatenkin vetävät jonkinlaisia verkkoja tai trooleja perässään. Kalastus kuuluu tietysti keskeisesti paikan historiaan, vaikkei se hienosta hiekkarannasta ole kai sen suuremmin hyötynytkään.

Nyt rantaveden karkelot ovat erilaiset. Tuolla on ryhmäsuppaajia, tuolla taas ratsastetaan kumiveneillä. En oikein päässyt jyvälle miksi on hauskaa, että samalla SUP-laudalla meloo puoli tusinaa ihmistä. Ehkä kyse on tiiminrakennuksesta…

Kumiveneratsastus näytti myös erikoiselta: moottoriveneellä vedetään pitkää ja kapeaa, kirkkaankeltaista kumivenettä. Sen päällä istuu ihmisiä peräkkäin. Moottorivene tekee nopeitä käännöksiä ja ympyröitä, yrittäen saada ihmiset kaatumaan banaaninsa päältä. Koko ajan ratsastajat oppivat kallistamaan paremmin, ja he pysyvät pidempään ja pidempään veneen päällä. Jos kaikki kallistavat oikein, hyvin menee. Jos joku on liikaa kallellaan, kaikki uivat. Kuulostaa tutulta?

Kuorolaisten treenatessa kävelin yksikseni pitkin puoliautiota rantabulevardia. Nythän ei ole mikään sesonki (kuoro- ja olutfestareita lukuunottamatta), joten tilaa oli runsaasti. Olin tunnistavinani kolme ihmisryhmää meidän viikkoturistien lisäksi: ensimmäisessä olivat nuo nuoret rantavesileikeissään, toiseen luokittelin vanhemmat petankkimiehet ja penkeillä istuvat vähän vanhemmat ja keskenään äänekkäästi väittelevät miehet (ja heidän ostokärryjä hitaasti työntävät rouvansa).

Tuo harppuunakalastaja saaliineen ei oikeastaan kuulu mihinkään ryhmään vaan on individualisti. Laitoin hänen kuvansa nyt kuitenkin tuohon, kun en keksinyt sille parempaa paikkaa.

Se kolmas ihmisryhmäni tuntui vähän yllättävältä. Parin kilometrin matkalla näin monta aikuista, suunnilleen keski-ikäistä ihmistä tuijottamassa merelle. Eikä siellä ollut mitään katsottavaa. Olisiko kyse siis pienten, mutta samalla kovin massiivisten aaltojen syvänmatalan kohinan rauhoittavasta vaikutuksesta? Ja kun ei liene kulttuurin mukaista olla ihan hiljaa paikallaan, jos vieressä on muita ihmisiä – pitää mennä kuuntelemaan merta ihan yksin!

Lentopalloverkon takana ihminen on kutistunut jo niin pieneksi, ettei häntä edes näe.

Pari kilometriä käveltyäni ranta muuttuu lopulta jyrkiksi kallioiksi, ja maa nousee kukkuloiksi. Nämäkin lienevät hyvin leimallisia Calellan maisemalle!

Paluumatkalla kohti hotelli Volgaa jään katselemaan rantabulevardin rakennuksia. Sama nuoret ja vanhat -teema toistuu: näen talovanhuksia ja myös aivan uusia taloja. Vieri vieressä, tuijottamassa hiekkarantaa ja merta. Useimmissa kaihtimet on nyt laskettu alas ja talot näyttävät nukkuvan. Ehkä ne nukkuvatkin.

—

PS. Ai että miksi kuvat ovat aidan takaa? No siksi, että alle kymmenen metrin päässä seinästä on aidoilla eristetty junarata. Kummallista, että täällä vilkas työmatkaliikenne Barcelonaan voidaan hoitaa yksiraiteisella radalla, jolla on lukuisia tasoristeyksiä. Aikataulun mukaisesti. Todella vanhanaikaista ja tehotonta!