Kuuntelin Kilven kuoron joulukonserttia tarkasti. Menossa oli Magnum Mysterium – kaunis ja intensiivinen teos, joka kuului Uspenskin katedraalin viimeiselle penkillekin mainosti. Edessäni istuvan rouvan puhelimen ruutuun syttyi valo. Hän selasi nopeasti avaamansa puhelimen viestit ja kun mikään ei ilmeisesti edellyttänyt välittömiä toimenpiteitä, laittoi puhelimen takaisin käsilaukkuun – hän sai rauhan ja saattoi taas keskittyä musiikkiin. Ehkä kymmeneksi minuutiksi, kunnes piti taas tarkistaa tilanne.

Minun on helppo huomata itsessäni ihan sama tarve tarkistaa puhelimeni tilanne. Neljän käyttämäni sähköpostitilin tilanne, Facebookin tilanne, ja jos niissä ei tapahdu riittävästi, Twitterin ja Instan tilanne. Jos nekin ovat liian rauhallisia, aina voi tarkistaa uutiset muutamasta kanavasta. Jossain tapahtuu ihan varmasti jotain.

On olennaista, että reagoi nopeasti. Etteivät viestit vanhene.

En kuitenkaan pysty keskittymään moneen asiaan samaan aikaan. Ihan tarkkaan ottaen, en voi keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan. Ja kun on monta asiaa ja monta viestiä käsillä, keskittymiseni on pätkittäistä. Ja kun keskityn sen minuutin pätkän vaikkapa Faceen, menetän pätkän sitä toista tärkeätä asiaa, johon olin juuri hetki sitten keskittymässä kaikilla aisteillani – minä menetän kokonaisuuden.  Magnum Mysteriumin.

Mielestäni valokuvaus on ensisijaisesti havaitsemista, asioiden näkemistä. Sen jälkeen tulee sommittelun hahmotus ja lopuksi tekniikka, jolla kokemani siirtyy myös muiden koettavaksi.

Kauneutta ja välittämisen arvoisia visuaalisia nautintoja on aivan joka paikassa. Ne vain pitää nähdä. Ja ne näkee vain, jos keskittyy katsomaan ja havaitsemaan, eikä puuhastele mitään muuta. Ei mieti puhelinta, seuraavaa työtä – ei mitään muuta.

Eräs hyvin tuntemani laulaja sanoi, että kun laulaa, pitäisi keskittyä juuri siihen kohtaan, joka on menossa, ei miettiä ihan pian tulossa olevaa vaikeaa kohtaa…

Keskittyminen juuri siihen asiaan, jota tekee, ja muiden asioiden sulkeminen pois on hyvä ohje paitsi laulamiseen tai valokuvaamiseen, myös kaikkeen muuhunkin. Siihen, että voi tuntea mielensä levolliseksi. Rauhoittua paikoilleen. Ei hetkeksi vaan ihan kunnolla. Se taas tekee elämän keveämmäksi ja paremmaksi. Keskittyminen parantaa elämää.

Häiriötekijöiden poissulkeminen on nyt vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Vaatii melkoisesti päättäväisyyttä antaa puhelimen olla ihan rauhassa taskussa, laukussa tai kaapin päällä. Viestinnän, mukaanlukien television ja kirjojen siirtyminen sähköisiin päätelaitteisiin suorastaan pakottaa huomaamaan kaikki häiriöviestit. Paperisten kirjansivujen yhdeksi suureksi eduksi onkin tullut se, että sivujen välistä ei ilmesty kavereiden hauskoja videoita eikä isojen maiden presidenttien toilauksia. Voi eläytyä juuri siihen, minkä joku on kirjoittanut. Siihen tunnelmaan, jonka kirjailija on huolella rakentanut.

Viimeksi kuluneiden viikkojen hauskimpiin havaintoihimme kuuluukin arviolta 13-vuotias ”diginatiivi” poika istumassa Tapiolan kulttuurikeskuksen kahviossa. Hän istui täysin uppoutuneena kirjaan, joka aivan selvästi kuuluu kaunokirjallisuuden osastolle. Kuulokkeet korvilla häiriöiden poissulkemiseksi ja mieli kokonaan kirjan sivuilla.

Talvisen kaamoksen rauhallisina ja hitaina päivinä tulenkin kehittämään itselleni enemmän keinoja ja työkaluja siihen, että pystyn aiempaa tehokkaammin keskittymään juuri siihen, mitä teen. Oli se sitten miten tärkeää tahansa. Eihän kaiken pidä olla tärkeää – jos kaikki tekemäni asiat olisivat tärkeitä, ne kaikkein tärkeimmät asiat eivät mitenkään erottuisi joukosta.

PS. Kuvasin kaikki tämän artikkelin kuvat Hattulassa joulun aatonaattona, 23.12.2017. Sanat kirjoitin saman päivän iltana, siis ennen kuin jouluaaton Hesari ilmestyi. Lehdessä on juttu tanskalaisen Frode Sadolinin 1917 julkaistusta kirjasta Hermojen terveys -opaskirjasta. Frodella näkyy olleen samoja ajatuksia jo sata vuotta sitten… 😀