Olimme syksyisen viikon Saariselällä. Tietenkin kävelemässä, olihan alkamassa perinteinen ruska-aika. Emme ole – ainakaan vielä – vakavasti otettavia retkeilijöitä. Emme vaella emmekä yövy tunturissa. Olemme siis etelän turisteja, jotka nukkuvat makoisasti sähkölämmitteisissä kelomökeissä, käyvät aamulla suihkussa ja illalla sähkösaunassa. Tuntureihin tutustuminen tarkoitti meille päiväretkiä, muutaman tunnin patikointia kerrallaan.

Vaikka Saariselällä oli sesonki menossa ja Kuukkelissa ruuhkaa, sadat tai tuhannet turistivat hävisivät tunturiin. Vaikka muita ihmisiä tuli vastaan ja välillä patikoitiin peräkkäinkin, avotuntureiden huikea mittakaava teki kaikista meistä kovin pieniä. Hiljaisuudella ja avaruudella oli hämmentävä vaikutus.

Oli tilaa hengittää. Ei pakokaasuja, ei ruuhkabussia.

Oli tilaa antaa katseen levätä. Ei tarvinnut tarkentaa puhelimeen ja kannettavaan. Tarkennus äärettömässä suurimman ajan.

Oli tilaa äänien vaimentua ja hävitä. Pysähtyessä korvat eivät erottaneet… mitään.

Tunturissa sydämen syke rauhoittuu, melkein tuntee verenpaineen laskevan. Ajatuksetkin tuntuvat hidastuvan.

Yhtäkkiä ei olekaan menossa minnekään. Ei Kiilopään huipulle, ei Iisakkipäälle tai Luulammelle. On jo perillä – perilläolo on tätä patikointia äärettömässä avaruudessa. Määränpää on vain paikka, jossa valitaan uusi polku.

Ihan kuin elämässä yleensäkin. Kävely tunturissa on kuin itse elämä. Eikö vaan?

Silmät eivät saa kyllikseen maisemasta.

Vau! Upea! Katso tuonne! Näitkö tuon!

Jätin painavat työkaluni kotiin ja pakkasin mukaani vain pienen pokkarin. Ja huomasin pitäväni pokkaria esillä koko ajan ja kuvaavani satoja ja taas satoja kuvia. Miten noin yksinkertaisen tylsä maisema voikin olla niin moni-ilmeinen, kiehtova ja alati vaihtuva?

Taivas oli pilvessä koko viikon. Millaisia nämä maisemat olisivatkaan matalalta paistavan syysauringon loisteessa? Se ehkä nähdään ensi kerralla.

Pakko tänne on palata.

Poroja? No tietysti! Ensimmäiset olivat vastaanottamassa meitä jo mökin vieressä. Yksi uljas oli päättänyt tuhota seinustalla kasvan kuusennäreen. Taistelu oli lyhyt ja lopputulos etukäteen selvä. Montaa oksaa ei jäänyt jäljelle, kun rykimään valmistautunut poro kiillotti sarvensa…