Tämä Kallellaan-kokoelma alkoi Barcelonan lähellä Callellassa. Pääasia oli kirjoittaa muistiin Kilven Kuoron kilpailumatkan tapahtumia fanittajan näkökulmasta. Blogi jäi kuitenkin henkiin Calellan jälkeenkin. Odottamaan uusia, noteeraamisen arvoisia mietteitä.

Viimeisten kuukausien aikana olen useasti miettinyt hyvää ja huonoa työtä, pyrkimystä virheettömyyteen ja tahallista hutilointia.

Parvekkeemme laseja huoltanut mies naureskeli parvekelasien kiinnitysprofiileille. Ne ovat viisi senttiä liian lyhyet. Kaikkia parvekkeita ei ole mitattu, kun lasit ja profiilit on tilattu tehtaalta. Meille sattui vähän eri kokoinen parveke kuin alakertaan. Lasien säätämisessä tarvittava ruuvi on niin hankalassa paikassa, että säätö edellyttää lasien purkamista kokonaan. Jos asentaja olisi jaksanut porata neljä reikää profiiliin, säädön olisi saanut hyvin esille. Ei jaksettu, ehditty tai viitsitty. Ei ainakaan välitetty lopputuloksesta.

Kun katson kylpyhuoneemme lavuaarin hanaa, mietin, että samalla vaivalla sen olisi laittanut suoraankin. Kun kerran asentaa, luulisi tuntuvan paremmalta, jos sen tekee hyvin. Mutta jos ei välitä…

Joku aika sitten katselin Temppeliaukion kirkon Steinwaytä odottaessani konsertin alkua. Huomioni varasti sellistin nuottivalolle vedetty sähköjohto. Punainen johtokela loisti keskellä lattiaa. Olisi sen voinut vetää tyylikkäämminkin, sen sähkön. Kun kerran oli melko tyylikäs kirkkokin kulissina Norakselle. Mutta roikan vetäjä ei ehkä välittänyt?

”In truth, whatever is worth doing at all, is worth doing well; and nothing can be done well without attention” – Philip Stanhope (1746)

Keväällä teimme Helsingissä vietettyjen Kirkon musiikkijuhlien materiaaleja ja seurasimme läheltä niin juhlien valmistelua kuin itse juhliakin. Seurasin hämmentyneenä järjestäjinä toimineiden kirkkomusiikin ammattilaisten huikeaa innostusta, sitoutuneisuutta ja tinkimätöntä pyrkimystä huippuhyvään tapahtuman. Motivaatio oli huipussaan. Mistä kummasta sellainen palo oikein tulee? Mikä tahansa yritys olisi ikionnellinen sellaisesta työntekijöiden innostuksesta.

Onko musiikkiala poikkeuksellinen? Musiikin kanssa töitä tekevät ovat usein innostuneita työstään, eikö niin? Siitäkö vain on kyse?  Onko vaikea kuvitella, että kerrostalon asennuksia urakoiva putkimies saisi tyydytystä siitä, että kaikki hanat ovat suorassa? Tai, että parvekelasien asentaja hykertelisi, kun joka parvekkeen lasit istuvat paikalleen kuin räätälintyönä tehdyt?

Talomme porraskäytävät siivoava, jo pitkän uran tehnyt rouva on aina yhtä innoissaan työstään. Selittää, juttelee, kysyy mielipiteitä. Välittää siitä, mitä tekee. Kultajyvä siis työnantajalleen, ja tietysti meille asiakkaille. Ei, ei kyse ole ainakaan pelkästään alasta.

Kaikki voittavat, kun yrityksen tai yhteisön kulttuurina on, että oma työ tehdään parhaalla mahdollisella tavalla ja hyvän lopputuloksen vuoksi ollaan valmiit ottamaan ylimääräinen askel, soittamaan ylimääräinen puhelu tai lähettämään se ylimääräinen viesti. Työ on mielekkäämpää ja sen tekijä voi paremmin. Hyvä lopputulos palkitsee tekijänsä. Asiakas on onnellinen. Yritys voi paremmin, ainakin pitkällä aikavälillä.

Omien kokemuksieni mukaan tähän tarvitaan ensisijaisesti johdon esimerkkiä ja vastuun antamista. Vastuu liittyy usein siihen, että kokee voivansa tehdä työtä koskevia päätöksiä – siis vapautta – ja sitä, että näkee oman työnsä suhteessa kokonaisuuteen. Aliurakoiden ketjutus ja tilapäisen vuokratyövoiman käyttäminen ei tue näistä kumpaakaan.

Voisi olla hyvä ajatus pohtia, mikä saa muusikot liekkeihin. Miksi vaikkapa nuoret kanttorit ovat  niin innostuneita? Jospa me kaikki ihmiset sittenkin haluamme tehdä hyvää työtä ja olla ylpeitä siitä, mitä teemme. Siihen kannattaa antaa mahdollisuus ja sitä kannattaa tukea.