Kuvaan ahkerasti pieniä lastenlapsiamme. Huikeita kuvattavia, ilmeet ja eleet jatkuvassa muutoksessa. On myös upeata seurata, miten miljoonat asiat vain loksahtavat paikoilleen. Käsitteet löytävät toisensa ja lapsen päässä syntyy  koko ajan yhä uusia ja uusia kytköksiä asioiden välillä.

Luin jostain ajatuksen, joka on sen jälkeen palannut mieleeni lähes päivittäin ja joka on saanut minut taas kerran miettimään isoja asioita… Harmittaa, etten enää muista, missä sen ajatuksen näin, mutta se kulki tähän tapaan:

Se aika, jonka me lastenlapsille annamme, on vain pieni tuokio elämästämme. Mutta sen vaikutus on ikuinen.

Kun ihmisellä on ikää 60 vuotta, pari vuotta on lyhyt aika. Viisikin vuotta vilahtaa yllättävän nopeasti. Pienet, alle kouluikäiset lapset oppivat sinä aikana perusteita koko elämälleen. Tietoa siitä, miten tätä elämää eletään, mikä on oikein ja hyvää, mikä väärin ja pahaa. Malleja, jotka pysyvät heidän matkassaan aina. He siirtävät ne omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen, ihan samalla tavalla kuin mekin olemme vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme niitä oppineet. Isovanhemmalta saatu ajatus, tunne tai käyttäytymismalli on siis ikuinen.

Me isovanhemmat ajattelemme joskus mukanaoloa lastenlasten elämässä ihan väärässä mittakaavassa ja aikaperspektiivissä: oman kalenterimme mukaan, viikoissa, kuukausissa. Uhraanko näin paljon kallisarvoista aikaani? Nyt, kun olen vihdoin päässyt eläkkeelle, haluan nauttia elämästäni! Tai – työ vie kaiken energiani! Lupaanko kyyditä harrastukseen tai ottaa hoitoon, kun on tarve siihen?

Tietysti lupaat ja hoidat! Koska niillä teoilla on ikuinen vaikutus! Tietysti, koska niiden tekojen jättämä jälki on pysyvä! Koska vain muutaman vuoden kuluttua sellaista mahdollisuutta sinulla ei enää ole!

En tiedä onko mitään muuta toimintaa, jossa niin lyhyellä ajalla voi olla niin valtava vaikutus.

Kun olen tuota ajatusta nyt tovin mutustellut, huomaan, että ihan sama aikaperspektiivivirhe vaivaa meitä yleisemminkin. Tärkeysjärjestys on mennyt nurin. Toimimme kovin lyhytnäköisesti – tarvitsemme kiikarit!

Kun olennaisimpia pitäisivät olla ne peruskivet, joilla yhteiskunnan jatkuva menestys turvataan – se, että 20, 50 tai sadan vuoden päästä yhteiskuntaamme pyörittävät mahdollisimman sivistyneet, osaavat ja fiksut aikuiset – valitsemamme päättäjät keskittyvät omiinsa tai äänestäjiensä etuihin. Siihen, miten juuri nyt äänestävät metsänomistajat vaurastuvat parhaiten. Tai siihen, miten ensi vuoden äänivyöry järjestetään visiolla eli kuvitelmalla alenevista marginaaliveroista.

Lasten ja lapsiperheiden tukemista puntaroitaessa viisaat ihmiset viilaavat pilkkujen paikkoja sen sijaan, että tehtäisiin oikeita ja isoja parannuksia. Vaikkapa selvästi pienempiä ryhmiä niin päiväkoteihin kuin muuhunkin varhaiskasvatukseen tai tuen lisäämistä hädässä tai hukassa oleville lapsiperheille. Ilman minkäänlaisia laskelmia minun on helppo väittää kirkkain silmin, että iso lisäsatsaus myös kannattaa pitkällä aikavälillä. Näkeehän sen jo otsallakin! Olennaista on irroittaa katse kuluvan ja ensi vuoden budjetista tai vaalikaudesta ja katsoa ainakin parinkymmenen vuoden päähän. Silloin on… payback time!!!

(Collins English dictionary: Payback time is when someone has to take the consequences of what they have done in the past. You can use this expression to talk about good or bad consequences.)

Julkisuus lastentarhanopettajien palkkojen ympärillä toi esiin hyvän esimerkin lyhytnäköisyydestä ja arvojärjestyksestä. Häpeällistä! Kyse on ihmisistä, jotka vaikuttavat koko yhteiskuntamme tulevaisuuteen kenties enemmän kuin ketkään muut. Pieni lapsi viettää päiväkodissaan usein yli kahdeksan tuntia joka arkipäivä, reippaasti yli puolet siitä ajasta, jonka he ovat arkisin hereillä. Yksittäisen lastentarhanopettajan vaikutus tuleviin aikuisiin kansalaisiin voi olla valtava. Tottakai meidän pitää varmistua, että sitä työtä tekevät valtakunnan parhaimmat voimat.

Kutsumuksen lisäksi he tarvitsevat koko yhteiskunnan arvostuksen ja tuen. Ja palkkauksen, joka myös osoittaa työn äärimmäisen tärkeyden. Lastentarhanopettajien palkkausta mitataan ihan väärällä mittakaavalla ja ihan väärillä vertailukohdilla. Ei pitäisi puhua kympeistä, ei edes satasista. Selvä perspektiivivirhe.